Viime vuosien aikana äärioikeistolaiset liikkeet ovat nostaneet Suomessa taas päätään. Tapasimme entisen skinin, joka kertoo, miten hänestä tuli väkivaltainen rasisti.

Taajama-alueella peltojen ja metsiköiden keskellä on pientaloalue, joka näyttää siltä, miltä suomalaiset pientaloalueet yleensä: perheautoja, ajettua nurmikkoa ja trampoliineja. Yhden talon oven edessä on matto, joka toivottaa tervetulleeksi. Oven takana asuu keskiluokkainen perhe, jonka koti näyttää, no, tavalliselta: vaaleita sävyjä, lasten kuvia ja nurkassa puukarahkan päällä metso, isännän ampuma.

"Aseluvan saannissa oli vähän ongelmia. Väliaikaisenkin saamisessa kesti yli vuosi", perheenisä Jukka kertoo hieman häpeillen, kahvin vielä tippuessa.

"Kerran poliisi haki haulikot pois, ja minut vietiin putkaan. Syy ei koskaan selvinnyt, mutta epäilivät kai, että olisi taas jotain skinimeininkiä meneillään. Ei enää ollut."

Jukka puhuu vanhoista. Vuonna 1994 Joensuun skinit tunkeutuivat Paiholan vastaanottokeskukseen ja ammuskelivat haulikolla. Seuraavana vuonna he olivat otsikoissa uhkailtuaan jenkkikoripalloilijaa pesäpallomailalla.

2000-lukua kohti mentäessä väkivalta kiihtyi ja oikeusjutut lisääntyivät.

Jukka kaataa kahvin kuppeihin ja tarjoaa "itse leivottua" kaupan pullaa. Vitsi vitsi. Hän on kolmikymppinen, urheilullisen näköinen mies. Siististi leikatut hiukset, t-paita ja löysät farkut. 15 vuotta sitten hänellä oli kalju pää, jalassa maiharit ja päällä pilottitakki, jonka hihassa oli Suomen lippu.

Niinä vuosina Jukka pahoinpiteli kymmeniä ihmisiä – maahanmuuttajia, punkkareita ja koulukavereitaan – muutaman liikuntakyvyttömään kuntoon. Hän sai ehdollisia tuomioita, sovitteli useita rikoksia, "oli kuin kävelevä aikapommi", kuten entinen koulukaveri häntä myöhemmin kuvaili.

"Siinä meni seitsemän vuotta, joista jokainen oli liikaa", Jukka sanoo nyt hiljaa ja jatkaa:

"Meidän maailmankuvamme oli vääristynyt, totta kai. Jos tuollaista tekee, ei mikään voi olla terveellä pohjalla. Ei ole mitään pahempaa kuin toiseen ihmiseen kajoaminen."

Mutta miten Jukasta tuli väkivaltainen rasisti?

Kun puhutaan periytyvästä syrjäytymisestä, on kuin puhuttaisiin Jukasta. Ensimmäistä kertaa Jukka oli äitinsä mukana vankilassa yksivuotiaana, kun tämä istui tuomiota pahoinpitelyistä ja varkauksista. Parin vuoden päästä hän ja vuotta vanhempi sisko pääsivät kotiin isän luo. Äitikin vapautui pian.

Kotiolot olivat mitä olivat, ryyppäämistä ja riitelyä. Jukan varhaisimpia muistikuvia on, kuinka hän ja sisko juoksevat pakkasella paljain jaloin naapuriin hakemaan apua, kun äiti ja isä olivat puukottaneet jotakuta ryyppyremmistä.

"Siskon kanssa teimme aina suunnitelmia, että mitä sitten, jos."

Paljon muuta hän ei muista. Jukka ja hänen siskonsa otettiin huostaan ennen kouluikää. Uusi koti oli kaupungin laidalla toiminut lastenkoti. Siinä oli kolme osastoa, joista jokaisessa oli parikymmentä lasta. Jukan osasto oli C ja se oli ulkoa sininen.

"80-luvun lastenkoti se vasta karu paikka olikin. Ainakin sen ajan yhteiskunnan iso ongelma mielestäni oli, kuka olisi suojellut lapsia lastensuojelulta", Jukka sanoo ja hymähtää.

Vanhemmat lapset kurittivat pienempiään ja hakkasivat hoitajia, hoitajat tukistivat, jos eivät saaneet lapsia kuriin. Syliin pääsi harvoin, vaikka kyllä niitäkin hetkiä oli.

Viimeisenä kurinpitokeinona oli pommisuoja, jota lapset kutsuivat putkaksi. Se oli huone, jossa oli patja. Vessaan pääsi, kun hakkasi oveen. Putka tuli ajan myötä tutuksi myös Jukalle.

Koulussa lastenkodin kasvatti sai pahan pojan tai tytön maineen automaattisesti.

"Muut ajattelivat, että ahaa – tuo on sieltä, hullua meininkiä luvassa. Kun sellainen viitta annetaan lapselle eikä roolia pysty muuttamaan, sen myös omaksuu ja hyväksyy."

"Toisaalta, pitihän se paikkansa. Me olimme pohjasakkaa. Kaikkia hävetti, että olimme lastenkodista."

Lastenkodissa oppi kovaksi. Pojat karkailivat ja riehuivat kaupungilla. Tuli tukkapöllyä, "isolla kädellä selkään" ja poliisiauton takaosakin tutuksi. Kun Jukka jälkikäteen miettii mikä olisi auttanut, vastaus on yksinkertainen: hellyys, peloista puhuminen ja tiiviimmät yhteydet vanhempiin.